Saaristokulttuuripolku Haukan rannassa


HAUKAN NIEMI
Torppariasutusta alkoi Velkuassa syntyä yhä enemmän 1800-luvun loppupuolella. Niemen torppa syntyi 1870-luvun alussa, jolloin Haukan talosta annettiin paikka naimisiin menneelle tyttärelle Amandalle ja hänen miehelleen kauppalaivuri Bernhard Pihlmanille. Pienessä tuvan, kamarin ja salin kokoisessa talossa lienee ollut aika ahdasta, sillä perheeseen syntyi tasaisin väliajoin kymmenen lasta. Talon isäntää ei paljon kotona nähty. Elanto tuli velkualaislaivojen kipparina toimimisesta. Ilmeisesti varallisuuttakin kertyi, sillä vuosisadan kääntyessä lopuilleen Bernhard perheineen muutti Merimaskuun, josta hän oli ostanut Lierannan Länsitalon tilan.

Niemen torppaan muutti melko pian leskeksi jäänyt Niemen Iita kahden poikansa Ilmarin ja Väinön kanssa. Vanhin perheen lapsista Wilma muutti jo aikaisin pois kotoa. Lesken elämä ei ollut helppoa. Hän kävi Haukan talossa töissä ja lisäksi torpassa oli luultavasti vähän karjaa. Rahavaroja ei kuitenkaan juuri kertynyt ja niinpä 1930-luvun alkaessa Iita  myi asuinrakennuksen salin hirret. Salin hirsistä tehtiin viereiselle saarelle uusi talo, Rauhala. Hirsien uudelleen käyttö oli hyvin tavallista Velkuassa, sillä hyvistä rakennushirsistä oli pulaa. Samat hirret on paikoin Velkuassa pystytetty kolmeenkin eri paikkaan. Muitakin rakennusaiheita kuin hirsiä saatettiin "kierrättää". Niemen torpan tuohikatto matkasikin Velkuanmaahaan ulkorakennuksen katoksi. Torppa autioitui 1940-luvun lopulla.


LAMPAILLE LEHTIÄ
Lampaita velkualaisissa taloissa oli 1900-luvun alkaessa paljon. Talollisilla oli keskimäärin 15-18 lammasta. Kesän ajan lampaita pidettiin laitumella kesantopelloilla, rantaniityillä ja pienemmissä saarissa. Tärkein talvirehu olivat lehtipuiden lehdet. Lehdestämisessä puita ei kaadettu vaan nuorista koivuista lyötiin latvat poikki, jolloin niistä alkoi kasvaa säteittäin useita runkoija. Koivujen annettiin kasvaa rauhassa 5-8 vuotta, kunnes niistä taas otettiin oksia. Loputtomiin puu ei oksiensa riistoa kestänyt vaan se kuivettui ja päätyi polttopuuksi.

Lehtiä tehtiin heinänteon jälkeen. Miehet hakkasivat kärköllä eli vesurilla oksiapuista ja naiset sitoivat niitä tiukiksi nipuiksi eli kerpoiksi. Kerpot kuivatettiin ja tallennettiin talvea varten. sopivana talvirehun määränä pidettiin 100 kerppoa ja yhtä häkillistä heiniä lammasta kohden. Pääasiassa lehtiä tehtiin koivun oksista, mutta myös lepistä, haavoista, pihlajista ja paikoin tammistakin. Lepän lehtiä ei voinut korjata kovin aikaisin, jotta niissä oleva karvas maku ehti laantua. Kun lampaat talvella olivat syöneet lehtien oksia, niistä saatettiin tehdä luutia tai ne pilkottiin kuivikkeiksi.


RUOVIKON NIITTO
Saariston peltoalat olivat pieniä, joten suuri osa karjanrehusta pyrittiin kokoamaan luonnosta. Hyvin tärkeä pienille tiloille jopa tärkein, karjanrehu oli järviruoko. Ruoko niitettiin heinä- ja elokuun vaihteessa vähän heinäajan jälkeen. Liian aikaisin ruokoa ei kannattanut mennä niittämään sillä ajateltiin, että näin menetetään koko arvokas kasvusto. Ruokoa kasvoi Velkuassa vielä 1900-luvun alkupuolella vähän ja usein rannalla laiduntava karja söi ruo´on jo pienenä. Niinpä Velkuan pientilalliset kävivät lähempänä rannikkoa niittämässä ruokoa. Ruo´on niittopaikkoja 1900-luvun alkupuolella olivat mm. Lemunlahti, Ruissalon rannat sekä Sauvon ja Kemiön lahdet.

Ruokoa niitettiin joko rannalta päin kahlaten tai ruuhen laidalta. Vanhastaan maanomistaja on saanut niittää ruo´on niin pitkälle kuin pystyi kahlaamaan. Kahlatessa naisillakin oli päällä miesten vanhat työhousut. Ruuhesta niitettäessä samalla laidalla oli useampia niittäjiä ja katkenneet korret kerättiin kasaan haarukkaisella puulla. Niittämisen jälkeen korret kuivatettiin.

Talteen kerättiin myös ruo´on pehmeitä kukkaröyhyjä, joita käytettiin tyynyjen ja patjapussien eli polstareiden täytteenä. Yhteen patjaan meni kukkaröyhyjä jopa 20-25 kiloa. Ruokopatjan sanottiin kestävän kauemmin kuin tavallisen olkipatjan. Ajoittain kukkaröyhyjä kerättiin niin paljon, että ruo´on pehmeitä kukintoja myytiin Turun ja Helsingin markkinoillakin.


KARJAREHUKSI MYÖS JÄKÄLIÄ, HAVUJA JA TOTKUJA
Luonnonheinien, peltoheinien , lehtien, naattien, rikkaruohojen ja meriruo´on lisäksi karjanrehuna oli erilaisia hauderehuja, joita varten kerättiin aineksia luonnosta. Syksyllä yöhallojen jälkeen maahaan varisseita haavan ja lepän lehtiä haravoitiin kasoihin.Aurinkoisena päivänä maan ollessa kuiva, lehdet kerättiin heinähäkkiin ja korjattiin talteen esimerkiksi riiheen, jossa tähän aikaan oli jo tilaa. Myös jäkälää kerättiin rehuksi, kun lumettoman maan routamisen jälkeen tili suojasää. Jäkälää oli silloin helppo haravoida kasaan, kun juuririhmojen multa jäi mahaan. Kasa peitettiin havuilla ja haettiin myöhemmin talvella. Lampaille tuotiin syötettäväksi talvella myös havuja ja pienten mäntyjen latvoja. Nilakerroksen lampaat söivät tarkoin.

Kalijen perkuujätteiden käyttö rehuna on ollut tunnettua kaikkialla Turun saaristossa. Vielä 1900-luvun alkupuolella kaikki keväällä pyydetyt silakat perattiin kotona ja suolattiin suuriin ammeisiin. perkuujätteitä eli totkuja kertyi paljon ja ne suolattiin silakka-ammeiden pohjalle kertyneellä suolaisella liemellä eli laukalla. Muutaman päivän suolaannuttuaan, totkut kannettiin kalliolle kuivumaan ja kuivuttuaan ne kerättiin talteen. Totkuista, jäkälistä ja kuivista lehdistä tehtiin erilaisia hauderehuja.


MUNIEN KERUU
Vesilintujen munien käyttö ruuan lisänä on ollut tavallista koko saaristoalueella.. Velkuassakin sopiviin paikkoihin ripustettiin linnunpönttöjä ja seurattiin telkän tai koskelon munimisen edistymistä. Myös haahkan munia kerättiin ulkoluodoilta maassa olevista pesistä. samasta pesästä ei otettu monta munaa kerralla ja lintu muni aina tilalle uuden munan. Jotkut keräsivät munia niin paljon, että niitä riitti pitkälle kesään. Munia käytettiin kananmunien tapaan mm. pannukakkuja tehtäessä.


MEREN UHRIT 
Myöhäissyksyllä lokakuun puolessa välissä vuonna 1890 olivat kolme naista menossa Palvaan pienellä seilipaatilla. Veneessä olivat 60-vuotias Salavaisten Pietilän emäntä Maija, hänen tyttärensä läheisessä Lahdenrannassa perheineen asuva 28-vuotias Fiina sekä eräs torpparin vaimo. Matka päättyi lyhyeen sillä naiset epäonnistuivat luovimisessa, jonka seurauksena vene kaatui. Nuorin naisista, Fiina, ui rannalle, mutta huomattuaan äitinsä olevan vaikeuksissa palasi pelastamaan häntä.  Pelastaminen ei kuitenkaan onnistunut ja meren syliin vaipui sekä äiti että tytär. Mukana ollut torpparin vaimo säilyi hengissä onnistuessaan kapuamaan kölin päälle. Suurin suru koettiin Lahdenrannassa, sillä Fiinalla oli viis lasta, joista vanhin oli äidin kuollessa kuusivuotias ja nuorin vasta neljän kuukauden ikäinen. Paikalle pystytettiin risti tapauksen muistoksi.

takaisin